— Mihin minun pitää lähteä?
— Henkeäsi elättämään. Täällä sinua ei laiskana elätetä.
— Niin lähdenkin. Menkäähän nyt matkaanne sieltä. En minä nyt heti lähde kuitenkaan.
Elia poistuu muristen. Hänen täytyykin ottaa lukko pois ovesta, ettei tytär saa sen takana laiskoilla. Ja lähdettävä sen on talosta, ellei tahdo yrittää työntekoon. Pentti kuitenkin joskus tekee työtä ja ehkä vanhemmiten tasaantuu. Ilona ei kelpaa kenellekään emännäksi, kukaan siitä ei huoli. Ei muuta kuin kuluttaa taloa. Se tyttö on Herran vitsa hänelle ja Kustaavalle.
Elia käy pihamaalle, tarkastelee aittoja ja talouskaluja. Muistot menneisyydestä kurkistavat joka nurkasta ja syyttävät. Tuossa on vanha reki. Se on ollut siinä liiterin päässä kumossa jo toistakymmentä vuotta. Se oli hänen markkinarekensä. Sillä vietiin! viljaa ja nahkoja kaupunkiin ja tuotiin viinoja. Kerran oli kokonaista kymmenen olutkoria reessä ja ankkuri viinaa. Se on ollut tuossa raajarikkona niin kauan, eikä kukaan ole uskaltanut siihen kajota, heittää sitä syrjään, särkeä.
Hän kyllä uskaltaa.
Elia polkee, lyö ja hakkaa reen kappaleiksi. Se on raudoitettu, eikä se tahdo särkyä.
Noin se istuu syntikin lujasti ihmisessä, niinkuin nuo puukappaleet rautakiskoissa. Saat kiskoa ja repiä, eikä se tahdo irtautua ruumiistasi.
Hän kyllä tuntee sen. Viallinen veri huutaa usein entisiä nautinnoitaan, viinaa, naisia, kulkurielämää. Täytyy masentua, kun ei mitään saa.
— Mitä sinä siinä?