— Löin tuon vanhan syntikapineen kappaleiksi.
Kustaava hymähtää:
— Se rekikö sinua syntiin vietteli?
— Se oli kuitenkin välikappale.
Elia kävelee ja miettii. Kantaa reen kappaleet tuvan puulaatikkoon. Niitä olisi vielä muitakin markkinamuistoja. Isoja pulloja aitan nurkassa. Joku nykyisistä viinankeittäjistä on niitä varastellut tarpeikseen. Ehkä Penttikin.
Silloin ostettiin ja juotiin. Nyt keitetään itse ja juodaan melkein yhtä paljon. Eikä hän kyennyt huomaamaan mitään eroitusta ajassa, vai eikö sitä ollutkaan. Ei liene nykyinen aika sen parempi kuin entinenkään.
Mitä? Eikö Pentti ollut taas pyhävaatteissaan? Se lähtee taas niille asioimismatkoilleen. Ojat jäävät suolla siivoomatta ja pellon kyntö rengin varaan.
Noin sitä läksit ennen sinäkin, kesken kiireimmän heinäpoudan. Hänen toinen minänsä sanoo tämän totuuden, ja Elian on sitä kuunneltava. Kun viina loppui, niin puuhasit seurat Harvalaan. Ei siinä saanut tulla kysymykseen heinänkorjuu, rukiinkylvöt, eikä muut maalliset asiat. Veisattiinkin uskonveljien ja sisarten kanssa että »kel esteenä on emäntänsä, ken koitteleepi härkiään.» Niin, niin. Pentti tuossa lähtee samaten, eikä katso talon kiireitä.
— Mihin sinä nyt…?
— Asioille vain, sanoo Pentti ja kiirehtii isänsä ohi.