— Samoille kuin ennenkin, joutavanpäiväisille.
— Eihän ne kaikilla ole asiat yhtä tärkeitä, sanoo Pentti lähtiessään pihan yli kylätien päähän, ohi suvituulessa lainehtivan, harvaksi jääneen ruispellon.
Metsässä kauempana lauloivat linnut ja kukkui käki. Merkillistä, etteivät ne tulleet Harvalan kartanolle. Leppälintu yritti pesiä joka kevät vanhaan yksinäiseen koivuun aitannurkalla, mutta harakat ajoivat sen pois. Pääskysetkään eivät viihtyneet Harvalan katonräystäissä. Joka vuosi lensivät ne ohi kylän toisiin taloihin.
II.
Pentti hoippuu kahden maailmansa välillä, voimatta kiintyä kumpaankaan. Hänen elämänsä on viimeisimmässä vaiheessaan muodostunut tarmottoman ihmisen elämäksi. Etsijä hän on, joka ei löydä mitään.
Lahermassa, etänaapurissa on tytär, Helena, ja häntä on Pentti katsellut jo pitemmän aikaa, mutta tyttö ei välitä hampparimiehistä. Hyvillekin kosijoille on hän antanut rukkaset. Pentistä on tyttö jonkun verran pitänyt, mutta pitää pojan tarpeellisen välimatkan päässä.
Helena on terve ja voimakas, hänen suvussaan ei ole ollut yhtään heikkoa, epäkelpoa ihmistä. Tytön rehevä olemus, vaaleat hiukset ja vakava katse tekee hyvää katselijalle. Mutta silmien loisteliaasta väikkeestä ja poskien hymykuopista ei pääse moni osalliseksi.
Ei usein Penttikään.
Helena ei tahdo tuhlata itseään missään muodossa nykyajan tapaan kenellekään, vaan työntää kylmänä lähentelijät luotaan.
Lahermassa on nimipäivät ja Pentti on sattumalta joutunut toisten vieraitten mukaan. Hän oli kyllä aikonut muutenkin mennä Lahermaan, mutta toisten mukana oli helpompi mennä. Yksin mennessään täytyi aina, Helenan nähtyään, tuntea huonoutensa. Tuntui siltä kuin tyttö olisi sinertävän harmailla silmillään katsonut lävitse ja nähnyt kaiken sen, minkä häneltä olisi tahtonut salata.