Helena oli tervehtinyt ystävällisesti ja Pentistä näytti, niinkuin tyttö olisi ollut hyvillään hänen tulostaan. Vieraat pitivät remuavaa iloa. Yhdessä nurkassa pelattiin, toisessa tehtiin arpaa, kenen häitä ensiksi tanssittaisiin. Nuori nauru helisi huolettomana.
Pentti katseli Helenaa mietteissään. Tytöllä oli voimakas, täyteläinen vartalo ja iloinen hän oli niinkuin toisetkin. Hänen ilonsa lähteet taisivat vain olla niin kokonaan toisenlaiset kuin toisten. Siinä oli Kiviniemen Elli, Louhen Kaisu ja monta muuta, sisar-Ilonakin. Kaikilla heillä oli jo ollut lukuisat suhteensa ja elämänkokemuksensa. Louhen Kaisu oli kerran sanonut hänelle, ettei maksanut olla niin kovin pidättyväinen, kun kerran kaikki tahtoivat nykyään maallakin elää ja olla niinkuin kaupungeissakin.
Kaikkiko? Ei nyt sentään aivan kaikki. Siinä oli Kaisu sanonut väärin. Tuokin Helena tuossa… Vaikka hän siinä suhteessa erosikin muista, niin useimmat kuitenkin pitivät hänestä.
Pentti oli jäänyt hieman syrjään toisista ja istuskeli hiljaisena savukettaan poltellen. Tuntui, niinkuin toiset olisivat hieman vieroneet häntä. No, eipä se niin ihmekään. Nuo toiset olivat kaikki vauraista taloista. Taloista, joissa jokainen teki työtä. Jos olisi heiltä kysynyt, miten he aina jaksoivat raataa aamusta myöhään iltaan, olisivat he nauraneet hänelle. Kai sitä omaa työtään jaksoi tehdä, kun tiesi, että maa korvasi voimat monenkertaisesti ja varakkaana oli aina parempi elää kuin velkaisena. Niin, niin. Heidän isänsäkin olivat rakastaneet työtä. Raivanneet soita ja korpia ja eläneet tasavata elämäänsä, saaneet työstä ilonsa ja nautintonsa. Ehkä heilläkin on ollut pikku syntinsä, mutta he ovat osanneet pitää kurissa halunsa. Ja pojat ovat perineet heiltä puhtaan veren.
Hänkin, Harvalan ainoa poika, olisi tahtonut olla sellainen kuin nuo toiset tuossa. Vaikka ne eivät vieroksuneet nykyaikaista elämää, oli se heille kuitenkin niinkuin sivuasia, leikinteko, joka ei heidän työtarmoaan kuluttanut. Hän oli yksin rampa ja raihnainen heidän joukossaan.
Mutta välipä tällä. Aikamies ei sure sukuaan. Kaipa tämä elämä menee häneltä niinkuin muiltakin. Tulee pian vanhuus, ja hänestäkin ehkä tulee samanlainen kärisevä Elia kuin isäukkokin on.
Käy sitten ympäri taloa, nuuskii ja morisee pojilleen. Kaipa se sekin oli hänen perittävä niinkuin muukin.
Pentin ilme käy kovaksi, eikä hän välitä, kun toiset pyytävät häntä leikkiin. Tytöt ovatkin jo kuin kiusoillaan häntä huomaamatta ottaneet parinsa ja Helenakin on ottanut toisen. Pentti heittää savukkeensa menemään nyrpeissään ja lähtee tuvan puolelle. Sieltä tullaan häntä pyytämään ryypyille pihamaan taakse, salaa toisista.
— Ne toiset siellä niin hiton hienoja. Ei kelpaa tämä kotitekoinen.
Mikäpä siinä, Pentti ryyppää, juo. Aikuinen mies voi kyllä tyhjentää kerralla limonaadipullollisen. Kai sitä on juotava, kun kerran keitetään. Ja sitä keitetään melkein joka toisen talon metsissä, jopa kartanoillakin, karjakodissa ja kamareissa. Kansa kunnioittaa lakia, on aina kunnioittanut. Kaupunkilaiset tuottavat ulkoa, juovat kotona ja ravintoloissa, maalaiset elävät omistaan. Nyt jo saattoi kehua osaavansa keittää sellainenkin, joka ei ollut ennen maistanut tippaakaan.