Tytön toveri menee vaunuun ja tämän toisen huulilla on salaperäinen hymy. He jäävät kahden vaununsillalle ja tyttö katselee tähtiä.
—- Matkustatteko te usein? kysyy tyttö.
Hän kyllä matkustelee paljon. On ollut vuosia, että vain harvoin on käynyt kotonaan. Hän on etsijä, joka ei löydä mitään. Hän on nyt viimeksi, kuin hukkuva, katsellut oljenkortta… hän on melkein hukkumaisillaan. Tietääkö neiti, miltä tuntuu kun pitää kuolla elävänä, kun näkee että tulee ikuinen syksy, eikä kesää ole ollut, eikä tulekaan? Kun tahtoo ponnistaa kuivalle eikä pääse ja kun pohja pettää joka hetki.
Nainen painoi päänsä alas. Hämärässä oli vaikea nähdä, mitä hän ajatteli, värähtikö hänen kasvonsa, ja mitä hän pyyhkäsi nenäliinalla silmäkulmastaan.
— Hetta Heino on kertonut minulle eräästä samanlaisesta kulkijasta.
Mitä hän on kertonut? sykähtää Pentissä. Hän on varmaankin kertonut hänen kärsimyksistään, Linnusta ja lapsesta, jota hän odotti, mutta ei saanut. Ja tuo tuossa on Elina Malm. Onko hän? Kuka muukaan tietäisi Hetta Heinosta, siitä kultaisesta tytöstä, ja kenellepä muille tyttö olisi hänestä kertonut.
— Lieneekö Hetta Heino… niin… kenestä hän lienee kertonut.
— Samasta Pentti Harvalasta, jonka konttoria hän oli hoitamassa.
Eikö nyt tytön ääni selvästi värähtänyt. Pimeässäkin näki Pentti tytön silmissä jotain sanomattoman hellää ja lämmintä, kun hän käänsi kasvonsa Penttiin.
— Hetta Heino on tietänyt vain osan sen kulkijan kärsimyksistä, sanoi
Pentti tukahtuneella äänellä.