— Kyllä. Vaikka, voisitte kai senkin uskoa, että viejäkin saattaisi olla hyvin mielellään terveisten vastaanottaja? Tyttö katsahti häneen ja hymyili.
Pentin suonet seisahtuivat, lyödäkseen jälleen sitä kovemmin.
— Ja jos tuon tytön joskus tapaisitte? jatkaa tyttö ääni värähtäen.
— Niin rakastaisin häntä niinkuin nyt jo rakastan…. niinkuin ei yksikään toinen voisi rakastaa. Minä ottaisin jälleen kotitaloni ja… uskoisin jälleen elämään.
Nainen nojasi vaunun seinään ja katseli häntä. Tähdet värisivät syyskylmällä taivaalla. Kaksi ihmislasta värisi oudon ja ihmeellisen onnensa ovella, epäröiden, astuako sisään vai jäädäkö odottamaan.
— Ja mitä tuo tyttö…? Voisiko hän rakastaa minua?
Pentti lähensi kasvonsa lähelle toisen kasvoja.
— Kyllä… hän voisi… sanoo tyttö ja antaa päänsä painua. Hänen olisi tehnyt mieli sivellä Pentin otsalta pois kärsimysten uurteet, upottaa sormensa noihin pörröisiin hiuksiin, suudella… mutta eihän hän näin voinut.
Tyttö pujahtaa vaunuun ja Pentti jää huojahtelevalle vaunun sillalle. Hän olisi tahtonut sillä hetkellä polvistua siihen tähtien alle ja lausua hartaan kiitoksensa suurelle Tuntemattomalle, joka on johtanut näin. »Kyllä sinä vielä löydät sen oikean», oli Gaabriel-setä sanonut ja saanut hänen horjuvan toiveensa hetkeksi virkoamaan. Tuo tyttö oli hänkin ehken etsinyt ja hapuillut ja kuullessaan ystävättärensä kertomusta miehestä, joka ponnisteli päästäkseen eroon verensä kiroista uneksien auttajasta, alkanut ajatella tätä kärsivää, sairasta vaeltajaa ja sydämensä hyvyydellä kiintynyt häneen tuntemattomana. Hän oli ennen kuullut toveriensa kertovan juttuja tällaisista sattumista ja hymähtänyt niille, pitäen niitä naurettavina, hentomielisten päähänpistoina. Nyt oli hänen, epäilijän, uskottava sattuman lakia, sellaista, jonka joka Tuntematon määräsi ja oli ehken noihin väräjäviin, ikuisiin tähtiin kirjoitettuna.
Juna pysähtyi asemalle, johon heidän oli jäätävä. Se olisi voinut jyristä halki yön, pysähtymättä ja hän tässä olisi voinut olla ajatuksineen, väkevine tuntemuksineen. Elina Malm on tuolla vaunussa, hän lähtee myöskin laivaan, joka vie Porrasveden yli, tytön Porraslahteen, hänet kotiin. Taas kerrankin kotiin, Harvalaan, sillä siksi se on nyt hänelle pian tuleva. Miksi hän ei voinut sanoa tuolle tytölle kuka hän on, saada hänet heti. Tytön huuliltahan kuului selvä tunnustus: Kyllä hän voisi, mutta hän vielä pakeni. No, se hänen täytyi tehdä. Hän tekee sen ehkä vielä montakin kertaa, mutta kuitenkin hänen tunnustuksensa sanoi: voit odottaa. Niin, hän kyllä tekee sen, vaikka vuosien perästä, kunhan tietää, että on joku hyvä ja säälivä sielu, joka häntä ajattelee, rakastaa.