Mitä hän tässä vielä… Elina Malm on jo asemasillalla ja sanoo hänelle:
— Siellähän te olette vielä ja minä etsin teitä… ettekö aio tullakaan asemalle. Hyvänen aika, juna lähtee aivan heti.
Hänpä todellakin on muistamaton ja antaa neiti Malmin astua auttamatta junasta. Nyt viheltää jo veturi, mutta hän saa kyllä pian hattunsa ja matkalaukkunsa.
Pentti hyppää alas liikkeellä olevasta vaunusta ja näkee aseman hämärässä valossa, että Elina Malm on hätääntynyt hänen tähtensä.
— Antakaa korinne minulle ja sekin toinen kantamus. Minä kyllä voin hyvin viedä nämä kaikki laivaan.
— Korin saatte, mutta mitä te ajattelitte, kun olitte vähällä jäädä junaan.
Elina Malmin nauru on helähtävän kirkasta ja vilpitöntä. Sellainen nauru keventää väsyneen ihmisen mieltä ja saa pilviselläkin päivän paistamaan.
— Pitääkö minun sitten se sanoa, virkkaa Pentti ja etsii Elinan katsetta. Tyttö on levoton, sen huomaa Penttikin ja hän ajattelee, että Elina ehken pelkää hänen ahdistavan uutta tunnustusta, tässä pimeällä tiellä, laivassa. Tyttö tahtoo varmaan vielä leikkiä tuntematonta ja… mutta piru vie, mitä hän tässä luuloineen ja päätelmineen. Eikö ollutkin kaikki junassa tapahtunut vain hänen herkän mielensä kuvittelua, harhanäköä. Hän on kaipuunsa kourissa tullut ehken hentomieliseksi. Kuvittelee löytäneensä hyvän naisen, jonkun erikoisen, ja luulee tämän jo rakastavan itseään. Eivätkö ne liene pohjaltaan sittenkin samanlaisia kaikki.
Elina käveli hänen rinnallaan vaieten. Hän ei siis tahtonut kuu la, mitä hän ajatteli. Tie oli kuoppaista, ja sitä oli vaikea kulkea pimeässä. Hänen olisi pitänyt tarjota käsivartensa tytölle, mutta ei tullut sitä tehneeksi. Tyttö olisi varmaankin mielihyvällä ottanut hänen apunsa vastaan. Kuului ensimäinen laivan lähtömerkki ja heidän täytyi kiirehtiä. Tyttö oli vähällä suistua rapakoiseen kuoppaan ja hänen täytyi ehtiä avuksi.
Elinan joustava vyötäinen taipui hänen kätensä alla ja hän tunsi hetkisen tytön hengityksen kasvoillaan. Pentin oli vaikea laskea häntä irti.