— Pitäkäähän kiinni minusta, sanoi hän. — Meillä olisi pitänyt olla lyhty.
— Ettekö te sitten voi pitää minusta kiinni, naurahti tyttö.
— En uskalla, sanoi Pentti lyhyesti.
— Mutta enhän minä pysy teidän perässänne. Ja mitä me lyhdyllä tekisimme. On paljon hauskempaa näin pimeässä.
Tuli asumuksien valoa tielle ja Pentti näki Elinan kasvot rauhallisina, hänen kirkkaissa silmissään iloisen, hilpeän katseen.
Pentti häpesi. Hän olisi toki voinut olla tytölle ystävällisempi.
* * * * *
Laiva lähti. Tähdet kuvastelivat Porrasveden pintaanpa koneen tasainen tykytys kuului heidän allaan. He seisoivat kaidetta vasten katsellen välkkyviä valoja korkeudesta ja syvyydestä. Lukemattomat kerrat oli Pentti istunut yksin tähtien alla, sekavan elämänsä rihmoihin sotkeutuneena ja siitä tiliä tehden. Nyt oli tuossa toinen, hänen otaksuttu löytämänsä, käden ulottuvilla. Hän olisi voinut laskea kätensä tytön vyötäisille ja sanoa: sinä olet Elina Malm ja minä olen se haaksirikon tehnyt, jota sinä olet paljon ajatellut. Kohtalo vei näin tiemme yhteen, mitään aavistamatta tahi edeltäpäin järjestämättä, ja nyt tulee meille kevät keskellä syksyä.
— Mitä te ajattelette? kysyy Elina hiljaa. — Mennyttä elämäännekö?
— Mistä te sen arvasitte? Niin, sitä minä todellakin ajattelin. Annoin mennä sen pala palalta ohitseni niinkuin nuo tähtien kuvastelut luistavat ohitsemme. Ja — sitten minä ajattelin aivan tätä hetkeä, sitä terveisten vastaanottajaa. Minä epäilen…