Pentti jätti kesken.
— Mitä niin?
— Oikeastaan kaikkea. Sitäkin, tokko tyttö kauan välittää, kun saa nähdä, minkälainen olen, epäilijä ja… kädestä eteenpäin kiskottava. Mutta oikeastaanhan niin vähän merkitsee jonkun yksilön häviö, hukkuminen, minunkin. Itserakkaudessamme kuvittelemille olevamme hyvinkin tärkeitä välikappaleita elämälle, mutta jos meistä joku sammuu, on se sama kuin pisara häviäisi merestä. Sanotaan meillä jokaisella olevan tuolla korkeuksissa oma tähtemme ja sen sammuvan samalla kertaa kuin me itsekin. Minunkin tähteni taitaa pian sammua tuolla.
— Eikö sitten kannata yrittää enää… sen tytönkään vuoksi, jota olette ajatellut?
Elina Malmin ääni värähteli.
Pentti tunsi kurkkuaan kuristavan. Hän oli auttamaton ja pilasi omansa ja toisen ilon oudon onnellisesta tapaamisesta. Suorastaan sietämätön hän oli itselleen ja muille.
— Kyllä, jos vain… Minä tulen välistä niin katkeraksi, melkein lapselliseksi. Antakaa anteeksi minulle. Tuolta näkyvät jo tulet Porraslahdesta. Tämä ihana matka loppuukin jo aivan heti ja sitten saan taivaltaa lopun matkaa yksinäni. Saanko pian käydä tervehtimässä teitä?
— Niin pian kuin haluatte. Ehkä minäkin saan pistäytyä kotitalossanne.
— Mitenkäpä te sinne osaisitte. Ettehän edes tiedä kuka minä olen.
— Ei, ei.. voittehan kuvitella, että tiedän… jättäkää se sanomatta, sanoi tyttö melkein hätäisesti. — Voinhan kysyä Porraslahdessa, jos lähden etsimään teitä.