Pentti lähti astumaan hämärää polkua, samaa, jota niin usein ennen oli kulkenut murtuneena ja epätoivoisena. Nyt oli toisin. Vuosikausiin, tuskinpa ei milloinkaan ennen ollut tuntunut hänen olonsa näin keveältä.
Kosteassa yössä maa höyrysi väkevää voimaansa. Nyt kiinni siihen. Ja käyköön onnen kanssa kuinka tahansa, maata ei voi enää jättää. Se pysyy ainakin uskollisena.
X.
Syksyinen ilta hämärtyy. Keltaiset lehdet putoilevat kuin suuret kultarahat metsätielle, pelloille ja pihamaille. Taloissa liikutaan jo pian lähestyvän talven unelmissa. Kesän kiihkeä kausi on takana ja sadon onnelliset korjaajat askartelevat levollisina pelloillaan.
Pentti tuntee kaipaavansa yhä kiihkeämmin maahan kiinni. Maahan kiintymyksen onnea ei käsitä, ennen kuin on käynyt loppuun kulkurin koulun. Kun tuntee perinpohjaisen häviönsä, huomaa vielä olevansa maan kamaralla. Ja silloin on toki jotain, josta voi lähteä uudelleen, niinkuin ruoho juurista talven jälkeen.
Saada pian Harvala käsiinsä ja ratkaisu Elina Malmilta, jota hän ei voinut lakata hetkeksikään ajattelemasta; siinä hänen elämänsä ensimäinen ja viimeinen ehto.
Pentti kävelee levottomana Harvalan metsissä. Työtä pitäisi tehdä, mutta Elina Malm on liian lähellä, Porraslahdessa. Ei, hänen täytyy lähteä sinne hämäränä syysiltana, kun kaipuulta ei saanut enää rauhaa.
Elina tulee hänen vastaansa metsätiellä.
— Olin etsimässä teitä, sanoo hän ja hymyilee.
— Niin minäkin. Siitä on kaiketi jo viikkoja, kun jätin teidät
Porraslahden veräjälle, sanoo Pentti.