— Sopivaisuuden lait eivät ole kahta toisiaan lähentyvää ihmissielua varten.
— Minä olen niin kovin siekailematon. Mitähän Gaabriel-setäsi sanoo?
— Tiedätkö sinä, miten hyvä hän oikeastaan on? sanoi Pentti.
— Tunnenhan minä hänet ja Hetta kertoi, mitä sinä olit kertonut sedästäsi.
— Se kultainen tyttö! Mitähän kaikkea Hetta lienee kertonutkaan. Ja hän on sinun hyvä ystäväsi?
— Niin, olemme olleet paljon yhdessä. Hän se sai minut… rakastamaan sinua. Enhän olisi ehken muuten tullut Porraslahteenkaan. Toivoin sinut joskus näkeväni.
Suuri hellyys valtasi Pentin. Että sittenkin saattoi olla joku ihminen, joka uhrasi rakkautensa ja hyvyytensä hänelle.
— Niin, mutta Hetta on kertonut sinulle vain hyvää minusta. Sitä on niin kovin vähän minussa. Olen ollut kulkuri, halveksinut työtä. Meidän suku on ollut sellaista… jokaisen suonissa on sairas veri, paitsi Gaabrielin. Hän on sen parantanut työllä ja lujalla tahdollaan. Minä teen nyt samoin, sinun avullasi. Tiedätkö, minun elämäni alkaa vasta tästä hetkestä. Eihän tämä vain liene unta. Minusta on tullut sellainen epäilijä, etten oikein usko vielä tätäkään…
— Mies-parka. Kyllä sinä vielä opit uskomaan, että elämässä on paljon hyvääkin.
Elina istui veräjällä — johon he olivat tulleet — ympärillään Pentin kädet, jotka estivät hänet putoamasta? Elina siveli Pentin päätä, joka lepäsi hänen sylissään.