— Kyllä niinkin, mutta… hyvän naisen avulla sen luulisin käyvän helpommin.
Helenan kasvoilla näkyi joku pehmeämpi piirre. Tyttö kääntyi katselemaan ikkunasta ulos.
— Sinun tähtesi olisin tahtonut koettaa juurtua maahan, mutta nyt se on samantekevää, jatkoi Pentti.
— Minunko vuokseni vain, eikö muuten?
— Niin. Muussa tapauksessa ei kai maksa vaivaa. Yksinäinen mies aina elää helpommin maailmalla.
— Sellaisetko ajatukset sinulla onkin itsestäsi, sanoi Helena. — Sitten taitaa olla tarpeetonta yrittää kenenkään vuoksi.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Pentti seisoi ovensuussa ulos katsellen. Tyttö sormieli esiliinansa kulmaa. Ulkona oli poutainen ilta ja koira haukahti jossain pihalla. Viimeiset saunassa kävijät palasivat ja puhuivat huomisista töistä.
Helena oli joskus luullut pitävänsä paljonkin Pentistä. Ehken se oli ollut harhakuva. Jos Pentti nytkin olisi puhunut toisin. Sanonut laittavansa talon kuntoon, tekevänsä yötä ja päivää työtä, ja sitten, kun on jättänyt entiset puuhansa ja aloittanut maasta käsin, sanonut tulevansa pyytämään häntä vaimokseen, niin ehkäpä hän olisi voinut olla toisin Pentille kuin nyt voi.
Työn hiki kulmaluilla, sellaisesta miehestä hän piti. Miehestä, joka osasi luottaa itseensä, eikä ruikuttanut toisten apua.
— Minun taitaa siis pitää jättää kaikki sentapaiset suunnittelut mielestäni, virkkoi Pentti.