— Ainakin sinun ensin on opittava auttamaan itseäsi, sanoi Helena, ja hetken perästä, kun Pentti oli jo ulos astumassa:
— Ei luulisi olevan vaikeata viljellä omaa maata ja jättää vakuutuksien ja kauppojen teko.
— Hyvästi!
Pentti löi oven kiinni oikeastaan lujemmin kuin oli aikonutkaan. No, eipä siitä vahinkoa… Helenan viimeiset sanat kuuluivatkin jo hävyttömiltä.
Näytti niinkuin pihamaalla olisi kaikki nauranut hänellä. Kuolleet esineet, reki, kääsit ja liiterien avonaiset ovet. Luuli kuulevansa melkein räkätystä. Täytyi purra hammasta ja kirota, sylkäistä.
Korpirastas vielä viserteli valoisassa yössä. Tuomi varisteli kuihtuvia kukkiaan tyveneen veteen rantapolun varrella, jota Pentti kulki, hattu silmillä.
Niillä on rehevät suvitouot ja ruis kuin seinää, ja Harvalassa on semmoista kuin on. Noita tuomen kukkia on Helena kerännyt kamariinsa ja aittaansa ja joku on ehken saanut hengittää niiden ja tytön ihon tuoksua kevätyön hämärässä. Onko ehken sellaista ollut. Hänellä nyt ei ainakaan ollut, eikä tule olemaan. Laherman tytär on ylpeä, ja hän teki suuren laskuvirheen, luullessaan saavansa tytön vain noinikään.
Kirveli aikatavalla. Kaikki ne entiset ja tämän keväiset kevätyöt, jotka hän oli viettänyt kuherrellen tyttöjen, yhtäkkiä ei voinut muistaa kuinka monen, aitoissa, eivät sen rinnalla olisi olleet mitään, jos olisi saanut tämän yön viettää Helenan huoneessa, hänen lähellään. Mikä ihmeellinen siinä tytössä niin vetikään puoleensa.
* * * * *
Harvalan talossa on neljäsataa hehtaaria maata ja avara pirtti ja useita kamareita, mutta Pentti taikoo tälläkin kertaa muutaman yksinäisen torpan tuvan penkillä ja hautoo ajatuksissaan elämäänsä. Ulkona on valoisa kesäkuun yö ja käki kukkuu vielä ja korpirastas visertelee siinä aivan lähellä. Pentillä ei ole mitään halua mennä kotiin. Näin yksinään, kylillä, on mukavampi. Kotona ärisee Elia, ja äidin kärsiviä kasvoja on vaikea aina katsella. Johanna kulkee tuvan ja pihamaan vaiheilla aina äkäisen näköisenä ja mutisee.