Tuntui siltä kuin vanha seinäkellokin olisi pysähtynyt kuullakseen tarkemmin.
— Vai semmoisilla asioilla, talonpoika!
Ja sitten mitataan Pentti päästä jalkoihin katseella, joka sanoo: etpä liene kunnon renkimiehen veroinen.
Pentin on vaikea olla enää yhtään hetkeä tuvassa. Hän kysyy maksua ja lähtee. Pihamaalla hän kuulee miehen sanovan:
— No, eihän se ihme… sellainen sillä oli isäkin.
Sellainen on hänellä ollut isäkin! Tyhjäntoimittaja ja kulkuri. Siinä hän taas kuuli syntyperänsä, sukunsa kunnian. »Sellainen sillä on ollut isäkin», jyskyttää Pentin aivoissa kylätietä kulkiessa.
Sellainen sillä on… Mitenkäpä sitä poika voi saada pohjaa jalkojensa alle, kun isä on ollut sellainen. Ja Helena luulee, että sen kyllä saa, jos yrittää. Mistä hän tietää, mitä on olla veren kiroissa, kyläläistensä painamana, työhaluton.
Helena. Se oli siinä taas, kylätiellä, hänen edessään. Voimakas vartalo kävelyn tahdissa notkahdellen, silmissä se ihmeellinen katse, jota nähdessä tuli ajatelleeksi noin hyviä asioita.
Miksi hänen, tällaisen irtolaisen, piti kiintyä Helenaan? Se oli ehkä pisara Gaabriel-sedän verta, joka hänessä kaipasi hyvää ja kaunista, mutta se hukkui Elian, isän, rauhattomaan vereen.
* * * * *