Kankaanpäässä on kesävieraita, helsinkiläisiä, ja Pentti joutuu heidän kanssaan viettämään poutaisen kesäpäivän, ihmeellisen, valoisan yön ja vielä seuraavan aamupäivän. Ah, mitä siunattuja lapsia ne sivistyneet ja kaupunkilaiset ovat hänen mielestään, varsinkin naiset! Kevyet, läpikuultavat vaatteet, harsot ovat muotia, ja ne tuovat esille nuo herkulliset, joutilaisuudessa kehkeytyneet sulot. Linda Berg valloittaa Pentin kokonaan. Hän on kyllästynyt kaupunkilaisherroihin, omiin tovereihinsa, ja halunnut uhrikseen vahvoja maalaispoikia, talollisten jänteväjäsenisiä nuoria miehiä. Kun he kiertävät vahvat käsivartensa hänen rehevän vartalonsa ympärille, on siinä suurin autuus.
Kankaanpään jäykkäniskaista poikaa ei hän ole saanut lumotuksi. Kaikki hän on koettanut sen jurrin taivuttamiseksi, mutta ei lämpiä eikä kuumene. Hän on tullut lähelle, laskenut kädet silmille, ne ihanat vaalean ruusun väriset sormet, joissa on suipoksi leikatut kynnet kuin kissalla. Lähentänyt suloisen suunsa tämän jurrin kaulaan, purrut korvalehdestä, näyttänyt kaikki sulonsa uimarannalla. Mutta tuloksetta. Kankaanpään jättiläinen on kivestä, jäästä, tahi muusta käsittämättömästä aineesta.
Pentti suuressa kaipuussaan sortuu pian uhriksi. Linda, — Lintu, joksi häntä talossa sanotaan — kaunis kulttuurikukka, valloittaa hänet muutamassa tunnissa.
Loiotaan nurmella, käydään marjassa. Viehkeänä esittää Lintu uintia ja nautinnolla näkee vaikutuksensa voiman.
Ja Lintu visertää yhtämittaa. Pentti ei kuule enää illalla käen kukuntaa eikä korpirastaan laulua. Hän ei tunne hyttysiä, kun ne imevät verta hänen kaulallaan. Isäin veri soi nyt hänen suonissaan ikuista markkinalaulua ja hän hullautuu oudon onnensa lumoihin. Pentti ei muista, että tuttujen matkojen takana on talo, jossa tyttösen vakava katse on kehoittanut häntä pyrkimään toiseen maailmaan, jossa on kestävämpiä arvoja kuin hetkellinen veren huuma.
— Minulle tulee kauhea ikävä, kun sinä lähdet, sanoo Lintu ja puristautuu Penttiin ja imeytyy punaisella suullaan Pentin kaulaan kuin iilimato.
— Minä tulen pian uudelleen.
— Oikeinko pian. Tulethan jo parin päivän perästä. Tahi ehkä minä voisin tulla sinne, Harvalaan. Sano, voisinko?
— Ei mutta todellakin! Sinähän voit tulla Harvalaan. Siellä on hyvä uimaranta ja Ilona pitää sinua varmaankin hyvänä.
— Niin, minä tulen vain käymään. Ethän sinä kuitenkaan minusta kauan välitä. Sano, kuinka kauan sinä pidät minusta?