— Aina, aina.
— Ei se ole totta. Miehet ovat niin huikentelevaisia. Joku talon tytär sinut täällä lumoo.
— Pyh, kyllä minä ne tiedän.
Helena sukeltautuu esiin ja pyrkii katsomaan Penttiä vakavasti silmiin, mutta hän katsoo vain siinä vieressään loikovan Linnun sääriä, käsivarsia, suuta, joka on kuin hehkuva marja. Linnun untuvaisista vaatteista tulee sokaiseva parfyymin ja ihon haju, ja Pentti olisi valmis ottamaan Linnun kotiinsa, vaimokseen, vaikka heti.
— Minä tulen ylihuomenna. Joko saan tulla niin pian? Mutta miten minä sinne osaan? Ei, sinähän jo neuvoit tien ja sitten tulet siitä järven rannasta hakemaan. Tulethan, poju? Minun tulee sinua niin ikävä. Sitten sinä tulet taas tänne, ja minä sinne, ja koko kesä on kuin kaunista satua.
— Niin, niin.
— Mutta sitten se satu loppuu ja… minun pitää lähteä Helsinkiin. No sitten sinä et kohta muistakaan. Et muista Lintuasi, et. Unohdat.
— Jospa minä vangitsenkin lintuni tänne ijäksi. Laitan semmoisen pesän että viihtyy.
— Minkähänlaista olisi olla talvea maalla. Uu, se olisi varmaan hirveätä. Ei teatteria, konsertteja, tanssiaisia. Huu, kamalata!
— Kyllä siihen tottuu.