Johanna lentää aamuvarhaisesta myöhään yöhön. Ei, hän ei kauan rupea yksinään, ellei hankita piikaa avuksi. Tämä entinen oli sanonut lähtevänsäkin sen vuoksi, kun ei ollut kylliksi poikia, miesväkeä. Renki semmoinen kuhnus, kykenemätön, ja Pentti aina kylillä. No, kyllähän sitä lajia taisi olla hänellä tarpeeksi, koskapa taisi pitää jatkaa hameen kaulustaa.
Kustaava käy kuitenkin puodista tavaraa, kun muut sitä eivät hae, eivätkä kai saakaan. Hänen täytyy, vaikka sydän lyö haljetakseen ja tien vieressä täytyy levätä. Silloin on aina parempi, kun Pentti on kotona, mutta sitten on taas huolta ja vaivaa Pentin haluttomuudesta työhön.
Ja nyt varsinkin, kun toisena päivänä tulee ja toisena menee ja se kaupunkilaisheitukka keikkuu aina sen kintereillä. Ei sano ryhtyvänsä mihinkään, ellei saa taloa nimiinsä. Kauppakirjat on tehty ja niissä on jo heidän molempain nimet, mutta Elia pitää niitä vielä takanaan. Se heitukka tuli viime viikolla, kun piti aloittaa heinää ja eikös Ilona sitä passaamaan. Lintu kuuluu olevan sen nimikin ja linnun se on lainenkin. Siipiä vailla ja poika on hulluna sen perään. Oli sanonut renki-Villelle, että ottaa sen emännäkseen. Kun pääsisi pois näkemästä sitäkin kurjuutta.
— Mikä se on tämä nainen, joka hyppii kuin harakka tässä kartanolla? kysyy Elia Pentiltä, kun Lintu tulee toistamiseen taloon.
— Onpahan vaan joku neiti… kesävieraana Kankaanpäässä.
— Joku kaupunkilaisheikale varmaan.
— Hävetkää toki!
— Mitä mun pitäis' hävetä?
— Semmoisia nimityksiä oikeista ihmisistä.
— Oikeista! Kyl'maar minä ne tiedän, kuinka oikeita ovat. Sinä näyt hyppäävän sen perässä, kun et kehtaa työtä tehdä.