— Turhia te nyt, äiti. Kyllähän ne keritään. Ilona saa mennä haravoimaan.
Pentti menee. Metsätiellä ovat jo Lintu ja Ilona, kaulakkain kävellen.
Pentti kuulee heidän keskusteluaan.
— Ei niitä lapsia enää vain niin laiteta nykyään. Ei sinunkaan tarvitse mitään pelätä.
Pentistä tuntuu vähän ilkeältä kuunnella sellaista. Ei nyt olisi tarvinnut Ilonalle puhua semmoisista. Osaavat ne muutenkin.
Ilona palaa takaisin ja Pentti ja Lintu etenevät hiljaa metsätietä. Pentin käsivarsi on Linnun vyötäisillä, ja toisella on Linnun kappa ja leveälaitaihen hattu. Se on vastuksina suudellessa ja sitä on kannettava varovasti, ettei särkyisi. Sadekuuro tavoittaa heidät ja on mentävä latoon, ja kun Pentti katsoo kelloaan, onkin jo iltapäivä.
Nyt kastui kuivat heinät Harvalassa, muistaa Pentti, ja tuntuu pahalta, että on jättänyt ne heinät. No, ne saa kyllä huomenna haasioille. Eihän hän voinut Lintua laittaa yksinään menemään.
— Mitä varten sinä olet noin alakuloinen? Etkö välitäkään enää
Linnustasi?
— Johan toki, mutta kun kastui heinät siellä kotona.
— Niin, sinulle ovatkin heinät tärkeämmät kuin minä. Hyvä. Minä lähden
Helsinkiin.
— No mutta… joutavia… kastukoot vaikka vielä toistamiseenkin.