Pentiltä menee vielä seuraavakin päivä, ja kun palaa kotiin, ei tahdo mitenkään jaksaa heinäpellolle. Monta yötä peräkkäin on mennyt valvoen, ja suonissa soi Linnun visertely ja huuma.
— Mitä varten heinät on jätetty haasioimatta? kysyy Pentti rengiltä.
— Ei ole ehditty laittamaan.
— Vai ei ole keritty. Sujukaa sitten haasioimaan.
Yritetään oikein todenteolla, mutta sade tulee ja kastelee toistamiseen heinät ja Pentti menee aittaan makaamaan. Johanna rohjustaa helmat märkinä, suurin pieksulötöin ja puklattaa. Hänkään tässä rupea yksinään riehumaan, kun ei siitä kuitenkaan apua. Ilona ja Pentti laiskottelevat ja sitten vierailla syötetään maito ja kerma, se mitä Ilona ei jaksa sisäänsä ahtaa. Hän ei suorastaan käsitä tätä nykyistä aikaa että pojilla ja tytöillä ei muuta kuin se riijauksensa mielessä. Hän ei ole ollut poikain vieressä ikänään, eikä kaipaa yhtään. Vaikkei olisi housujalkoja olemassakaan.
— Kukapa se sinustakaan välittää enää, vanhasta piiasta, sanoo Ilona. — tuommoinen puklattaja kelpaa kenellekään..
— Kyllähän siihen sijaan sinä kelpaat. Aina pitäisi olla jonkun hautomassa.
— Niin kelpaankin. Olisit sinäkin kelvannut nuorempana. Nyt olet tullut jo rumaksi. Kuka niitä homeisia vanhoja piikoja…
— Häpeisit veikkonen! Nauraisin, jos sattuisi sinullekin huonosti käymään.
— Minullepa ei käy. Nykyinen aika kehittyy.