Pentti menee kiireesti. Ukon jaaritusta on vaikea kuunnella ja toisten, Johannan ja äidin, äänettömiä, mutta paljon puhuvia silmäyksiä ei kehtaa katsella. Tällä kertaa hän pääsikin niiltä rauhassa lähtemään.
Mennessään poikkeaa Pentti kirkonkylän puotiin ostamaan tupakkaa ja tapaa siellä Helenan.
Ovella jo tunsi hän tytön takaapäin, mutta ei voinut peräytyä. Helenalla oli avokaulainen lyhythihainen kesäpuku, ja kirjava liina kehysti somasti virkettä kasvoja. Miten soma hän olikaan, ja aina, kun hänet tapasi, huomasi jonkun uuden piirteen hänessä.
Pentti tervehti kohteliaasti, Helena tuttavallisesti, melkein lämpimästi. Pentti aikoi tupakat saatuaan heti lähteä, mutta jäi tahtomattaan hetkiseksi.
— Mihin sinä olet menossa? kysyi Helena.
— Tuonne vain… vähän asioille.
Pentti aavisteli Helenan tietävän hänen asiansa, koskapa tytön huulilla oli salaperäinen hymy. Parasta oli lähteä.
— Minä voin tulla vähän matkaa kanssasi, sanoi Helena.
He kävelivät rinnan maantietä. Pentti ei oikein tietänyt mitä sanoisi
Helenalle. Uhmaisen mielialan paisutteleminenkaan ei onnistunut.
Tuossa olisi ehken sinun onnesi ja tulevaisuutesi, mutta sinussa ei ole miehuutta sitä ottamaan, sanoi hänen toinen minänsä.