— Sinä kuulut ottaneen Harvalan nimiisi. Saanen toivottaa onnea, sanoi
Helena.
Pentti kiitti.
— Niinhän se tuli otettua.
Kyllä kai Helena tiesi Linnun käynnistä Harvalassa ja hänen
Kankaanpäässä, koskapa tämänkin uutisen tiesi.
Tuli hiljaisuus. Illan varjot alkoivat pidetä ja korpirastas jo viserteli. Pentti katseli salaa Helenan käyntiä ja unohti kokonaan, minne oli menossa. Tyttö pureskeli heinän kortta valkoisilla hampaillaan. Punaiset huulet hohtivat. Niitä ei ollut varmaankaan kukaan saanut suudella. »Minä säilytän kaikki vain sitä yhtä varten», oli hän kerran kuullut Helenan sanovan. Kuka sitten mahtaisi olla se, jolle Helena oli niin uskollinen.
— Sinä menet Kankaanpäähän, sanoi Helena hiljaa, tuskin kuuluvasti.
— Niin, on isännälle asiaa, sai Pentti sanotuksi.
Tunsi, että Helena tiesi hänen valehtelevan.
— Laherman tytär on kai edelleen yhtä ylpeä kuin ennenkin, sanoi Pentti.
— Ylpeä, Helena naurahti. — En kaiketi enemmän kuin ennenkään.