Helenan kasvoilla läikähti veri.
— Onko tuo olevinaan pilkkaa?
— Mitenkäs minä voisin sinua pilkata.
Helena pysähtyi Laherman tienhaaraan. Hänen kasvoillaan oli jäykkä ilme.
— Kai sitä jaksaisi, jos — sinä auttaisit! sanoi Pentti kuin hengen hädässä.
— Ja sitten sinä luulet, että minä kunnioittaisin miestä, jota minun pitää auttaa.
Tytön silmät hehkuivat. Pentti katseli maahan, Helenan jalkoihin. Antoi katseensa nousta voimakkaalle vartalolle, kaulalle, kasvoihin. Siinä olisi nainen, jonka mukana varmasti tulisi siunaus Harvalaan, mutta tyttö ei sitä sallinut. Ei tahtonut auttaa vähääkään häntä. Ei vähääkään, ei senvertaa, että olisi ojentanut ystävällisesti kätensä, antanut kerran edes syleillä ja suudella tuota väreilevää suuta. Siitä olisi saanut voimia. Hän olisi kääntynyt kotiin, unohtanut Linnun, tehnyt työtä kuin jättiläinen.
— Sinä et sitten yhtään armahda minua, sanoi Pentti tukahtuneesti.
— Sinähän kerjäät kuin pikkupoika, sanoi Helena. Pentin kasvot jäykistyivät.
— Jumaliste, minä en kerjää tämän kerran perästä! Jos Harvala menee häviöön, niin se menee sinun tähtesi! Hyvästi!