Pentti nousi ja meni tupaan. Elia seurasi hetken perästä. Avuttomuus oli mennyt taas ohi ja oma menneisyys unohtunut.
— Niin, niin. Minua kai sitä kaikesta syytetään. Sinäkin siitä, ettet ole kehdannut tehdä työtä ja pitää mainettasi sellaisena, että olisit saanut kunnon vaimon. Sellaisia lintuja pitää ajella.
Pentin kasvoille kohahti tummat veret. Niin pianko se katumus menikin ohi. Syy oli taas muissa.
— Johan minä sanoin, että Harvalan Elian pojalle ei tule kukaan kunniallisen talonpojan tytär. Häpeätä minä olen saanut kärsiä isäni takia, ja tiedättekö, miten raskasta sellainen häpeä on kantaa. Teidän markkina- ja kulkurielämästänne kerrotaan juttuja, aina uusia, ja minä saan niitä kuunnella ja sitäkin kun niille nauretaan. Minua te syytätte, etten tee työtä enkä kiinny maahan, mutta oletteko sitä itse koskaan tehneet?
— Mitä se sitten sinua liikuttaa, minun menneisyyteni. Minä olen hankkinut kaupoilla.
— Hädintuskin viinarahat. Kokonaisia voidritteleitä kerrotaan menneen viinalaskuista.
— Häpeä poika!
— Olen sitä saanut jo tehdä kylliksi.
Tulee hiljaisuus. Kärpäset vain surisevat tuvassa ja vanha kello käy nurkassaan. Se on nähnyt vuosikymmenien ajoilla, miten Elia on humalaisena horjunut tupaan jokaiselta matkaltaan. Sen vanha viisaritaulu näyttää katsovan kiinteästi Eliata.
Elian muistiin palautuu sarja kuvia menneisyydestä, ja aika on taas painua penkille katumusta tekemään.