— Sinä ja pehtoori! Joko tiedät!
— Kuka sellaista on valehdellut. Kuka uskaltaa… voi hyvä jumala, miten sinä saatat loukata minua.
Ja sitten tulee raivokas itkunpuuska.
— Älähän nyt, Lintukulta, uskonhan minä sinua, kun sen itse sanot.
Lintu rauhoittuu ja päättää olla vasta varovaisempi.
Tästä tuli kuitenkin kuin hieno jääriite heidän väliinsä, eikä kumpaisellakaan ollut halua sitä rikkoa. Mikä oikeus hänellä on järjestää sellaisia kohtauksia, uhkailla, mietti Lintu. Hän kyllä tietää, mitä miehet ovat. Ja kyläkunnan kuiskuttelut kyllä kantautuvat hänenkin kuultavikseen, mutta hän ei sellaisista..
Onko hän todellakin sellainen? miettii Pentti ja tuntee, miten hänestä lohkee pala palalta pois sitä, joka tähän asti on häntä estänyt kokonaan huijariksi joutumasta. Ollessaan Linnun luona ja katsellessaan häntä, tuntee Pentti, miten joku näkymätön käsi vetää häntä alaspäin, niinkuin mutaiseen liejuun. Hän ponnistelee heikosti vastaan, mutta Linnun syleilyssä se näkymätön käsi vetää yhä kiihkeämmin.
Uusi pehtoori oli saanut talon työmaat kuntoon, mutta Pentti panee hänet pois, kun ei voi hänen läheisyydessään olla ajattelematta, olikohan ehkä Lintu syytön vai syyllinen. Hänellä on kyllä nykyään muutakin ajateltavaa. Velkamiehet käyvät yhä uhkaavimmiksi ja eläimilläkään ei ole enää siunausta. Hevonen hyppää aidan yli ja saa seipään vatsaansa. Lehmä, karjan parhain, täytyy lopettaa, kun taittaa louhikossa jalkansa. Vasikoissa on tuntematon tauti ja yksin kanatkin kuolevat sukupuuttoon. Harvalassa on sattunut ennenkin eläinvahinkoja, mutta ei yhtäperin, niinkuin nyt. Karja on vuosikymmenet kulkenut sen louhikon ohi, eikä yksikään ole astunut harhaan. Mikä sen Leena-tammankin pani nyt hyppäämään aidasta, kun se ei sitä ole tehnyt ennenkään.
Vanha Elia valittaa Pentille, miten kurjia hänen vanhuutensa päivät ovat, kun talo menee suvun käsistä, eikä. Pentissä ole miehuutta sitä pelastamaan.
— Nyt sen näet, että Lintu toi kirouksen taloon tullessaan. Eläimet kuolevat. Mikään ei menesty. Rukiinkin löi sade maata vasten.