— Eikö sitä kirousta muka ollut ennen Linnun tuloa Harvalassa? Kuka aloitti suvun rappion, kulkemalla juopuneena pitkin kyliä.
— Sinä häpeämätön! Minua sinä yhä syytät laiskuudestasi ja siitä, että ajat kaikki nurinpäin.
— Enkö minä sitten ole yrittänyt, isä. Minä tavoittelin ihmistä, joka voisi auttaa minua, mutta kukaan sellainen ei uskaltanut tulla Harvalan pojalle. Tartuin kiinni viimeiseen mahdollisuuteen, mutta…
Pentin ääni tukehtui. Elia naurahti vahingoniloisesti.
— No niin, sinä jo myönnät, että teit väärin, kun toit Linnun taloon.
— Se oli ainoa mahdollinen korsi, johon minä tartuin. Ellen sitä olisi tehnyt, kulkisin minä pitkin kyliä juopotellen niinkuin isäkin.
Elia kävi avuttomaksi ja vaikeni. Pentin tuli sääli häntä. Miksei hän voinut vaieten kuunnella isän syytöksiä.
— Niin, niin, minua syytetään… minäkin olisin saanut syyttää isääni, joka eli hurjasti, mutta en ole sitä tehnyt. Ihminen on heikko…
— Enhän minä teitä syyttäisikään, jos te antaisitte minun olla rauhassa.
— Niin, niin, sehän se… olisin suonut ainoalle pojalleni menestystä… taitaa jo velkojatkin ahdistaa… mitenkä selvinnet?