Päivällispöydässä vallitsi ärtynyt mieliala. Puutuopit, jollaisia vielä käytettiin Harvalassa, kolisivat kuin uhitellen pöydän pintaan, ja renki löi puukkonsa seinään syömästä päästyään niinkuin olisi tahtonut lyödä sen jonkun rintaan.
Vanhan Elian jurina sen semmoisen tuulen aiheutti.
Huonosti tehdyistä töistä valitteli, ja kukapa sitä suvaitsi.
Kustaava koetti rauhoittaa Eliata, mutta sai tältä pisteliäitä sanoja.
Joko hänkin puoltaa laiskureita ja eikö hän välitä, miten tehdään.
— Jo minä tiesin, miten kauralle käy, kun näin miten se tehtiin, sanoo
Elia. Kahdeksan hehtolitraa kylvöä menee, ettei kaiketi sirppiä tarvita.
— Olisi isän pitänyt tehdä itsensä, sanoo Pentti.
— Hyvä kai sitä on toisten työtä parjata, kun itse ei tee mitään.
— Eikä ole milloinkaan tehnyt.
Senkin sanoo Pentti, ja Elia ihmettelee, miten poika uskaltaa. Mutta kukapa nykyään osannee kunnioittaa vanhempiaan, tämä hänen sukunsa jatkaja vähimmin.
Päivällisunesta ei Harvalassa tahtonut tulla loppua. Iltapuoli oli käsillä päivästä, kun haukotellen painuttiin töihin. Elia kuorsaili tuvan pöydän takana penkillä, eikä olisi ensimmäisenä siitä herännyt, vaikka seinän hänen kohdaltaan olisi repinyt.