— Vai kaupunkiin. Huonostipa on sitten asiat… Niin, niin, se hirviöhän se vetää ahnailla sormillaan… joka ei jaksa vastustaa. Ja sieltähän se on sekin turmanlintusi.
—- Eihän teillä täällä ole mitään hätää.. eikä puutteita.
— Mitäpä minulla… ei puutu muuta kuin rauhallinen vanhuus, mutta sitäpä minä en ole ansainnutkaan. Taidat sinäkin vihalla muistella.
— No eihän nyt sellaisia, isä. Eihän tämä ole teidän syynne, enempää kuin minunkaan. Käynpähän sitten katsomassa, pian kai minä sieltä palaan.
— Niin, niin. Pitkiä aikoja ei liene enää minullakaan. Olisin suonut sinun menestyvän, pysyvän maassa kiinni.
— Sen minä uskon.
— Kaupunki tekee niin monesta hylkiöitä.
— No ehk'ei nyt kuitenkaan minusta.
* * * * *
Sureeko hän, Pentti Harvala, vai eikö hän tunne enää surua? Vieras ottaa hoitoonsa kodin. Se on kuitenkin ollut koti hänelle. Noiden harmaiden seinien sisällä ovat kuluneet lapsuusvuodet, pihamaa on nähnyt hänen ensimmäiset nuorukaisilonsa, ja miehuusijän muistot on kuin hakattu kulumattomin kirjaimin tuttuihin kiviin. Sitä on aina yhtä ja toista, jota nyt ei muista, mutta muistaa kyllä muualla, kodittomana kulkiessa.