Gaabriel, Elian veli, Porraslahden isäntä, on tullut: tupaan, eikä Elia viimeistä kysymystä tehdessään ole huomannut häntä. Kustaavan surullinen katse hakee apua Gaabrielilta.
Gaabriel-setä istuu raskaasti penkille, Eliaan eteen syrjittäin.
— Kustaavaltako sinä sitä kyselet, heittiö, miten velka on maksettava.
Sinun se on tehtävä.
— Millä minä maksan?
Elia koettaa naurahtaa, mutta ei onnistu. Mikä sen Gaabrielin siihen taas lennätti. Se käy Kustaavan puolesta aina häntä vastaan.
— Voit laittaa talosi kuntoon niinkuin minäkin. Minä en voi sitä uskoa, ettetkö siihen kykenisi, kun olisi vaan halua. Tahto sinulta puuttuu.
— Niin, niin.
Elia nyökäyttelee harmaata päätään. Hyvähän Gaabrielin on sanoa, kun suonissa ei ole ollut sitä sellaista kirottua verta kuin hänen. Vierasta verta, joka on särkenyt hänessä kaiken.
— Kustaava on vuosikymmenet hoitanut taloa. Nyt voisit jo sinäkin yrittää. Häh, muka vierasta verta. On sitä ollut minunkin suonissani esi-isien markkinakiihkoa, mutta työn avulla minä sen olen voittanut.
— Sinä oletkin vanhempi. Olet aina ollut. Pienenä kannoit meitä toisia aina selässäsi.