Ihmiset tulevat etsimään onneaan kaupungin kaduilta. Joka ilta toimitetaan kuumeinen joukkoetsintä. Löysikö kukaan? Joku luuli löytäneensä, mutta se olikin unikuva, harhanäky, ja ajojahti jatkuu loppumattomana. Kukapa joutaa siinä kiireessä ajattelemaan, että onni voisi löytyä sieltä, missä raikkaat tuulet puhaltavat ja maa odottaa viljelijäänsä.
Pentti kokoaa viimeiset omaisuutensa rippeet ja jättää kuumeisen kaupungin. Pirtutirehtööri tapaa hänet asemalla, junaan astumassa.
— Mitä? Menetkö maalle? Poisko kokonaan? No, et käynyt jäähyväisillä.
— Mitäpä niistä tyhjistä sanoista. Jääkää vain hyvästi kaikki, pirtutrokarit ja kaikki kamasaksat. ₍
— Hah, hah, sinä olet leikkisä… Toivottavasti tulet takaisin syksyllä?
— En kuuna päivänä. Jos vain siellä maalla riittää vaikka ojankaivua tahi halonsahausta. Kiitos vaan kaikesta! Minä sain kyllä tarpeekseni.
* * * * *
Korpirastaalla on se oikea tuttu äänensä Harvalan metsissä. Pentin täytyy vähänväliä pysähtyä kuuntelemaan sitä ja vetämään henkeensä kevätyön raikasta tuoksua. Jokainen kivi ja polunkäänne on tuttava ja tuntuu ystävällisesti tervehtivän. Multa tuoksuu kylän pelloilla. Onnelliset ihmiset, jotka rakastavat maataan ja pysyvät synnyinjuurillaan kiinni ja joilla ei ole sairaan veren kaipuuta suonissaan. Nämä onnelliset ihmiset nukkuvat nyt, herätäkseen aamulla kasteisille pihamailleen, niityilleen ja pelloilleen.
Pentti pysähtyy Harvalan tiehaarassa. Vanha koti kutsui, veti vetämällä luokseen. Syrjäpolku veisi suoraan Johannan mökille ja sitä taivaltaen voisi rauhallisena sivuuttaa Harvalan.
Teki kuitenkin mieli nähdä minkälaista siellä oli. Pentti istui kivelle ja huokasi.