Jos kerran Helenakin oli sellainen, niin eivätkö silloin olleet järestään kaikki? Kaupunkikulttuurihan oli levinnyt maaseudullekin ja tämäkin oli niitä samoja kulttuurin kukkia. Joka ajatteli toisin, oli vanhanaikuinen.
Mutta näytellä toista naamaa, kuin mitä oli, niinkuin Laherman tytärkin, se oli halpamaisinta.
Mutta eikö hän voinut ajatella muuta. Ilta oli yhtä kaunis kuin edellisetkin ja korpirastas jo viserteli ja käet kukahtelivat kilpaa. Metsässä huhusi joku lehmiä ja jostain kuului kyntömiehen ääntely hevoselleen. Elämä kulki säännöllistä rataansa. Kaikilla oli määrä, mihin pyrkiä. Hänen ratansa oli yhtä sekava kuin ennenkin, se tuntui tänä iltana vielä sekavammalta. Hänellä ei ole mitään päämäärää. Hänellä oli vaimo, hän odotti lasta. Silloin oli joku päämäärä — päästä jotenkuten tyydyttävään elämään, saada työskennellä rehellisesti perheensä hyväksi.
Nyt ei ollut sitäkään.
Mutta olkoon kaikki sellaista kuin on, mikäs maailmanparantaja sun tarvitsee olla, sanoi Pentti itselleen. Voit vielä nauttia elämästä. Nythän on tilaisuus.
Toiset, terveet ihmiset, voivat olla miten vain, menettämättä tasapainoaan, mutta jos hän nyt yrittää vielä siten, menee hänen elämänsä auttamattomasti karille.
Mikä auttaisi häntä selvyyteen? Kuka johtaisi häntä rauhalliseen elämään?
Pentti käy Harvalan kautta ja tapaa isännän pihamaalla. Tämä pyytää
Penttiä kamariin kahville.
Puhutaan yhdestä ja toisesta. Ei sano uusi isäntä taloutensa kannattavan. Täytyy pitää niin paljon vierasta työvoimaa. Onkin aikonut myydä Harvalan, jos saa sopivan ostajan. Tämän saisi kyllä herra Harvalakin, jos haluaisi. Voisi antaa melkein samoilla rahoilla, vaikka on tähän jo uhrannut… Harvalallahan on nyt varojakin, kerrotaan täälläpäin.
— Turhiapa kertovat, sanoo Pentti.