— Minäkin olen sairaan sukuvietin orja. Se on kaikista katkerinta, että tietää paheensa, mutta ei voi sitä jättää.
Kalle näytti kuulemastaan hämmästyvän, mutta virkkoi hetken kuluttua.
— Niin olen minäkin. Ja se niin tylsistyttää.
Se oli haikea tunnustus. Ja tunnustaja ei tietänyt mihin apua etsiessään tarttua.
— Ja kyllä niitä on paljon muitakin sellaisia, virkkoi Kalle taas hetken kuluttua. Melkein kaikki nuoret miehet mitä minäkin tunnen.
— Hyi helvetti, minkälaisessa saastassa me elämmekään! kuohahti Hannes.
Ja aivan yleisesti. Ja sitten saarnataan vain synnistä ja helvetistä.
Ei tässä mikään muu auta kuin kansan terveempi kasvatus. Perintöveret
pitäisi saada puhdistumaan. Huh, täällä tukehtuu, mennään ulos.
Miehet istuivat portailla. Oli ihmeellinen kevätyö. Tuli hyvä olla hengittäessä raikasta lehtisilmun tuoksua.
— Minä olisin taistellut sukuni kirousta vastaan, jos olisin saanut pitää kotini, mutta nyt minun täytyy lähteä maailmalle, enkä tiedä miten käy, puhui Hannes. Jos pääsisi kiinni omaan turpeeseen. Se olisi kaikkein parhainta ja siinä voisi tapella huonoja taipumuksiaan vastaan. Nyt häviää perintötalo, mutta toinen perintö jää.
— Noo, eiköhän sitä sentään maailmalla ole kaikista hauskinta.
— On hieman masentavaa ajatella, että maanomistajien jälkeläiset ovat irtolaisten lukua lisäämässä ja kansoittamassa kaupunkeja ja tehtaita.