— Pthyi! Älä jatka!
— Kun oli permanto täynnä…
— Vaikene! Ettäs kehtaatkin tuollaisia muistella, kiehahti Hannes.
— No oletko sinä sitten tullut niin kovin ihanteelliseksi, suutahti
Kalle.
— Vaikken. Mutta mehän olimme silloin oikeastaan lapsia vielä ja minä en olisi ollut varmastikaan sellaisessa mukana, ellen olisi vereeni perinyt sellaista saastaa isältäni.
Renki Kalle mietti hetken aikaa.
— Eiköhän me sitä jonkun verran peritä itse kukin. Minunkin äitini on ollut huonomaineinen nainen.
— Jokainenhan meistä saa jossain määrin kärsiä perintövioista, se on selvä. Jotkut kirojen kynsistä pelastavat, hyvin monet tekevät haaksirikon. Minäkin olen…
Hannes keskeytti ja voimakas puna kohosi hänen poskilleen.
— Mitä niin? Sanoisit pois…