— Kyllähän korpirojua aina saa, virkkoi Kalle naureksien.
Hanneksen huulilla helähti teräksinen kirous. Hän ei voinut harmiaan pidättää. Sitten vaikenivat molemmat.
Hetken kuluttua aloitti Kalle:
— Muistatkos niitä poikavuosia? Kerrankin, kun varastettiin ukolta viinoja ja minä koetin sinua sitten kuljettaa kotiin, vaan täytyi jäädä heinälatoon yöksi. Monastipa sinä taisitkin ukon kassoja tasata.
Hannes näytti tyytymättömältä. Mitä tuon tuossa tarvitsi ruveta penkomaan huonosti vietetyn poikuusajan asioita. Hän oli jo niistä saanut tänään kyllikseen.
— Ja sitten kun kerran mentiin Heikkilän tyttöjen aittaan. Sinä taisit olla silloin ensi kertaa niillä asioilla, koskapa minun piti sinua neuvoa.
Kalle naureksi, mutta Hannes näytti kiusaantuneelta. Ei kehdannut kieltääkään. Olipahan niinkuin joku näkymätön käsi olisi tahtonut kaikki kääntää nurin katseltavaksi. Puhukoon nyt Kalle vain, hän ei kiellä.
— Ei meitä silloin vielä ikä painanut, jatkoi taas Kalle. Minä olin kuudentoista, mutta sinä olit vuotta nuorempi. Oli se iloista aikaa. Nyt ei semmoisia kujeita kehtaisi tehdäkään, eikä ryypänneenä miehenä kiivetä tyttöjen luhtiin. Mutta sellaisistahan ne oikeat tytöt pitävätkin.
— Oikeat…
— Niinpä juuri. Ja sitäkin yhtä talkootanssiyötä minä olen tässä ajatellut siellä Mäkäräisen saunassa…