— Olisit ottanut sinäkin tästä edes torpan paikan aikanaan, virkkoi
Kalle.
— Ei annettu. Olisinkin nyt jo omalla pohjalla.
Tuli hiljaisuus. Auringon nousuruskot värähtelivät pellon takana hakametsässä. Lintujen kuoro heräsi ja käki alkoi kukahdella tyvenen lahden takana.
— Mitä tässä suremaan. Katsellaan rikas talo ja mennään kotivävyksi, virkahti Kalle koettaen nostaa työtoverinsa masentunutta mielialaa.
— Vaikealtahan se saattaa sinusta tuntua, mutta eihän se suremalla parane.
— Ei parane. Ja jos kerran pääsisi nousemaan. Minä tahtoisin tämänkyläläisille vielä näyttää että Hakalankin pojasta tulee ihminen ja hänessä on miestä jotakin yrittämään.
Oli toki hiljaisen ja hyvän äidin perintöä se, että tunsi surkean tilansa ja tunsi voimakasta kaipuuta uuteen elämään.
Jo siinä tuvan pöydän ääressä aterioidessaan varhaisena aamuhetkenä tunsi Hannes keksineensä myöskin jotain uutta ja hyvin tärkeää. Loukattu ihmisarvo saattoi olla hyvä ponnin uudelle elämälle. Ei muuta kuin päästä käsiksi kiinni johonkin.
Mutta mihin?
Maahan, maahan, tuntui huutavan keväinen luonto ulkona. Omaan maahan käsiksi.