Järvi oli tyven ja lämpimän auer lepäsi pehmoisena ilman rannoilla.
Heillä ei ollut kiirettä pihaan ja Hannes puhui kauan ja lämpimästi
Liisalle. Venhe solui omia teitään, Liisa oli hiipinyt Hanneksen
viereen ja painanut päänsä hänen kainaloonsa kuin turvaa etsien.
XXII.
Elokuu oli lopuillaan. Viljat oli saatu korjuuseen ja riihet lämpisivät. Hakalassa aloitettiin jo syyskyntöjä. Ulkonainen elämä solui tasaisesti eteenpäin niinkuin ennenkin. Sisäisessä elämässä vain ei päästy ehjyyteen.
Liisa oli ponnistellut vastaan, koettanut hillitä mielikuvituksensa harhaleikkiä, mutta joskus voimat pettivät ja silloin oli alakuloista ja ja painostavaa koko talossa. Tällaiset päivät tuntuivat Hanneksesta moninverroin raskaammilta, kun välillä oli kauniita päiviä, jolloin Liisa iloisena ja niinkuin toisena ihmisenä liikkui töissään.
Entiset palvelijat olivat lähteneet talosta. Hannes oli palkannut uusia, mutta nämäkin olivat jo sanoneet käyvän olonsa vaikeaksi, kun emäntä pelkäsi ja piti aina salaisesti heitä silmällä. Jos jotain vakavampaa sattuisi, voisivat he olla piankin tiessään.
Hannes joka ilta melkein rukoillen pyysi:
— Oma hyvä vaimoni, koeta voittaa itsesi, edes lapsiemme tähden.
Ja Liisa nyyhkien tahtoi koettaa. Hänen silmiinsä oli tullut omituinen rukoileva ilme, joka liikutti Hannesta. Liisa parka tiesi, että hänen sairautensa oli sukuperintöä ja koetti kaikki voimansa sitä voittaakseen. Ja kun ei jaksanut voittaa, niin häpesi poloinen omaa heikkouttaan.
— Sinä et kohta varmaankaan rakasta minua vähääkään, kun minä olen tällainen, oli Liisa eräänä iltana sanonut Hannekselle. Sinä olisit ollut paremman vaimon veroinen.
— Minä rakastan sinua nyt vielä enemmän, kun näen ja tiedän, että kärsit, kärsit syyttömästi. Älä ole kovin suruissasi, Liisa kulta, kyllä sinä vielä pääset voitolle.