Liisa oli saanut toisen lapsensa. Se oli terve ja voimakas, kuten pikku Penttikin. Olihan heillä toki iloa lapsista, vaikkapa joskus tuli peloittavana ajatus: Saavatkohan hekin vielä kärsiä esivanhempien vuoksi.
Isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Se oli raskas tuomio. Miksi syyttömät saivat kärsiä?
Silloin kun synkät varjot olivat painavina kodin yllä, tunsi Hannes sisäistä tarvetta puhua jonkun kanssa. Se oli keventämisen kaipuuta ja vanha Tuomas oli hänen uskottunsa, jonka kanssa oli hyvä puhua. Tuomaalla oli omat omituiset päätelmänsä, joista sai kevennystä.
Hannes oli nytkin kahden Tuomaan kanssa riihessä, mittaamassa jyviä säkkeihin. Riihen nurkassa oli jo valtava säkkikasa ja Hannes sanoi leikillään Tuomaalle.
— Saat kaikki nämä ruissäkit, jos toimitat niin, ettei minulla ole surua Liisasta.
Tuomas katsoi ensin ihmetellen isäntäänsä, mutta hörähti sitten nauramaan.
— Vai rukiilla sinä ostaisit itsellesi vapauden pienistä kärsimyksistäsi. Lehmällä tai hevosella ehkä vaihtaisit suotuisia ilmoja.
Hannes hymähti hyvä tuulisesta Mainio mies tuo Tuomas. Aina hänellä on sattuva sana aikanaan.
— Sinun kärsimyksesi ovat niin kovin pienet, jatkoi Tuomas. Jos ei sinulla tätä vastusta olisi, voisit tulla itserakkaaksi ja yhtä kylmäksi ympäristöllesi kuin monet muutkin hyväosaiset. Kiitä, hyvä mies, pienistä kärsimyksistä.
Se oli sitä Tuomaan tavallista puhetta, kylläkin oikeaan osattua. Ei vain tuntunut vanha elämänajattelija osaavan ymmärtää, että rakastava mies kärsi vaimonsa luuloista, jotka olivat todistettavasti sairautta, kärsi enemmän kuin mistään muusta olisi voinut kärsiä.