Tällä hetkellä tuntuivat kotoiset kärsimykset pieniltä. Siellä häntä kaikesta huolimatta kumminkin rakastettiin.
Hannes pysäytti hevosensa Tuomaan tuvan nurkalla, joka oli kylätien vieressä. Tuvasta kuului veisuuta. Oli lauantai-ilta ja Tuomas oli ollut tänään kotitöissään.
»… siis jumalaani turvaan, hän meist' ei luovukaan; ei toivon raukee turhaan, vaikk’ kuinka vainotaan.»
Se oli kuin häntä varten. Milloin oli Tuomas tehnyt suuren käänteensä ja tämäkö oli se salainen lähde, josta hän sai rauhansa ja varmuutensa?
Hannes antoi hevosen kävellä. Peltoveräjä näkyi jo tienpäässä. Alkoi hämärtää. Tuomas istui siellä tuvassaan saunan jälkeen veisaamassa. Häneltä ei puuttunut mitään, vaikka vastuksia sattui yhtenään. Vaimo sairasteli ja nuorin lapsista oli äsken tapaturmaisesti kuollut. Tuomas oli tyytyväinen, mutta hän tuskitteli pienistä suruistaan.
Pihamaalla oli Liisa odottamassa, iloisena, posket hohtaen niinkuin
Hanneksesta hämärässä näytti.
— Tule saunaan minun kanssani, kun riisut hevosen. Pentti on jo kylpenyt ja miehet ovat kylällä.
— Kuka lasten luona on?
— Saara. Palvelijat ovat taaskin lähteneet meiltä, mutta siihen ei ole minun syytäni.
Liisa sanoi sen melkeinpä iloisesti ja lähti menemään saunaan.