Hannes nosti Liisan syliinsä kuin voimattoman lapsen ja suuteli hänen huuliaan, silmiään ja kosteita suortuviaan. Eihän hänellä ollut mitään muuta kuin lapset ja avuton, oma pieni Liisa.
XXIII.
Hannes askarteli pienessä torpassa Hakalan peltojen takana. Hän oli laittanut kaksi huonetta kuntoon Liisalle ja lapsille, jotka aikoi muuttaa torppaan asumaan.
Hän oli tehnyt mielestään oivallisen keksinnön. Kun talossa kävi palvelijoille olo sietämättömäksi ja heitä ei saanut pysymään, oli Hannes päättänyt laittaa torpan kuntoon, tuodakseen sinne Liisan ja lapset. Elämä kulkee tämän jälkeen tasaista latuaan ja hän illoin työstä päästyään pistäytyy perheensä luokse kuten kotiin ainakin.
Liisa tiesi tästä, mutta ei sanonut vastaan. Hannes koetti tarkastella oliko Liisa pahoillaan, mutta ei saanut selvää.
Liisan ajottaiset mielenpurkaukset olivat viimeaikoina muuttuneet hillityiksi. Kohtausten jälkeen hän toimitti tehtävänsä ja ilakoi lastensa kanssa niinkuin ei mitään erityisempää olisi tapahtunutkaan.
Hannes katseli pienessä tuvassa ympärilleen. Se näytti somalta ja viihtyisältä. Ovi oli auki toiseen huoneeseen, joka oli aiottu makuuhuoneeksi. Siinä oli valkoinen kalusto ja kauniit seinäpaperit ja tauluja seinillä.
Hannes oli tyytyväinen ja palasi taloon. Perhe oli siellä aterialla pitkän pöydän ympärillä. Hanneskin kävi paikalleen.
Tästä lähtien aterioisi hän mökissä Liisan luona. Oli aikomus jo tänään muuttaa. Talon perhe saisi sitten tästäpuolin aterioida ilman häntä. Paikka pöydän päässä jäisi tyhjäksi.
Mikä lienee ollut syynä, ettei ruoka tuntunut tällä kertaa maistuvan. Työväki vaikeni. Niinkuin painajainen olisi astunut näkymättömänä tupaan.