Vanha könniläinen oli mittaillut aikaa tuvan nurkassa jo miespolvia. Sen lerkku oli harvoin lakannut liikkumasta. Nyt, kun perhe oli päässyt aterialta ja hiljaisuus tuli pirttiin, lakkasi se käymästä.
Vanha Tuomas vavahti. Aikoi mennä kelloa asettamaan käyntiin, mutta istui paikoilleen ja sanoi hiljaa:
— Se tietää onnettomuutta.
Tuomaan lause tuntui kuin vasaran iskulta hiljaisessa tuvassa. Hannes meni ja asetti kellon käymään, mutta hänen kätensä vapisivat.
Hetken kuluttua puhui Hannes miehille töistä, mutta tunsi äänensä kovin ontoksi. Miehet pysyivät edelleen äänettöminä. Hannes nousi ja pää alas painuneena meni hän kamariinsa. Keittiössä aterioi Liisa ja avonaisesta ovesta näki Hannes, että Liisa oli alakuloinen. Pojat nukkuivat.
Tuvassa kuului muuan miehistä sanovan:
— Vai mökkiläiseksi se isäntä nyt aikookin.
Joku kuului naurahtavan väkinäisesti, mutta juttu ei lähtenyt luistamaan. Painajainen pysyi edelleen tuvassa.
Hannes meni hetken kuluttua Liisan luokse keittiöön.
— Nythän sitä sitten pitäisi lähteä, kuuli Hannes oman äänensä kaiun onttona, vaikka koetti puristaa siihen lämpöä.