— No?
— Niin minä teen. Äsken otin kuljeksivan miehen työhön ja tästälähtien otan niin monta kuin tulee. Kyllä Hakalassa maata on, vaikka sata miestä perkkaisi. Minä opetan heille työnteon taitoa ja siitä koituu siunausta monelle. Katso nyt, Liisa, miten hyviksi työmiehiksi meillä ovat kaikki oppineet. Ja kaikki ovat tyytyväisiä. Tupa tuvan viereen kohoaa nyt useammille heille ja he saavat aivan omakseen pienen palstansa, jota viljellen oppivat rakastamaan maata ja opettavat lapsensakin sitä tekemään. Uskohan vain, että tulevaisuudessa tulee näin käymään joka paikassa, mutta me aloitamme nyt jo. Saammehan olla uranaukiasijoita. Mitä sanot Liisa?
— Sinä olet niin hyvä… kunpa minä voisin siinä auttaa sinua.
— Kyllä sinä voit.
— Mutta enhän minä mitään osaa.
— Osaat kyllä. Sinä opastat uuden »onnentupayhteiskuntamme» vaimoja ja lapsia.
— Oletko sinä jo sille nimenkin keksinyt! Mutta eihän minulta riitä aikaa. Omat lapset ja talous… Niissä on työtä.
— Niin kyllä, muta työtä ei ole koskaan liian paljon, eikähän sinun aina tarvitse.
— Kyllä minä tahdon auttaa sinua, missä vain voin.
Hannes nojasi aitaan ja näytti kiinteästi miettivän.