Ukko ei osannut vastata mitään.
— Kun kerran isä on antanut kaikki näin mennä, niin mitä tässä enää työnteko auttaa. Parasta kun lähtee katselemaan töitä muualta. Olisi nyt tarpeen se pyytämäni torpan paikka.
— Lieneekö sinusta maamieheksi, jurahti ukko.
— Ei ainakaan juomaan eikä renttuamaan. Sillä se on tämäkin talo menetetty.
— Mitä, mitä sinä…?
Ukko vapisi kuin lehti ja suli viimein kyyneliin.
Hannes tunsi heltyvänsä. Suotta aikojaan oli ukon mielen pahoittanut. Mitä hänen tarvitsikaan sanoa niin ankaroita sanoja. Eihän se ollut yksistään isän syy. Sukukirous oli tehnyt tehtävänsä.
Hannes meni isänsä viereen penkille ja laski kätensä tämän olalle.
— Mitäpä tässä riidellään. Tulin suotta sanoneeksi tylyjä sanoja. Tuntuu niin vaikealta lähteä syntymäkodista. Eihän isä mitä suvun kiroukselle. Kyllähän minä sen tiedän.
Ukko kävi kohta jälleen jäykäksi.