— Ja mitä sinä sille voisit. Et sinäkään olisi voinut taloa käsissäsi pitää. Meidän suku on tuomittu kuolemaan, eikä sitä pelasta mikään.
— Entäpä jos pelastuisi, virkkoi Hannes. Minä ainakin aion koettaa.
Ukko lähti kamariinsa. Hän ei tuntunut kärsivän keskustelua. Hanneskin lähti ulos ja laskeutui rantaan.
Kynnökselle hän ei aikonut enää mennä.
Aamu oli kaunis. Kastepisarat kimaltelivat nurmessa ja puiden oksilla.
Tuores multa tuoksui voimaa uhovana.
Hannes istui rantapenkerelle ja jäi miettimään.
Eilen oli lapsuusvuodet antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Nyt tulivat poikavuodet. Tulivat kuin viimeisen keskustelun jatkoksi siihen hänen katseltavakseen. Hannes oli kiivastunut Kallelle, mutta omille ajatuksilleen, tulviville mielikuvilleen ei näyttänyt saavan mitään.
Kun olisi työssä, eivät epämieluiset ajatukset varmaankaan tulisi kiusaamaan.
Mutta Hakalassa ei hänen kannattanut enää työhön ryhtyä. Kaikki oli ulosmitattu. Aidan seivästäkään ei jäisi.
Tulisiko hurjasti eletyt poikavuodet hänen yhtämittaiseksi painajaisekseen? Saisivatkohan ne viimeisenkin tarmon langan katkeamaan hänestä? Silloin tulisi isän ennustus toteen. Heidän sukunsa on tuomittu sammumaan.