Mutta niin ei saa tapahtua!
Hannes työnsi kuin vihoissaan venheen vesille ja alkoi voimiensa takaa soutaa. Venhe hyppi kuin lastu veden pinnalla.
Kylläpä hänen muistinsa olikin nyt vilkas menneitä muistelemaan. Eikö tässä nyt luontokaan, kerkeä keväinen aamu, voinut tulla avuksi? Ihan niin kuin ummehtuneessa kellarissa olisi pitänyt vaeltaa.
Venheen kokka kolahti saaren rantaan ja Hannes jäi tuhdolle istumaan.
Päässä takoi vielä yksi poikavuosien muisto. Miten hän oli kerran — ensi kerran — ryhtynyt rikkomaan luontoa ja juoksuttamaan kuiviin elämänsä nesteitä. Hän kyllä käsitti, ettei tämä pahe mikään synti ollut, mutta se oli elämän voimien väkivaltaista uhraamista. Se oli heikkoutta. Olisihan pitänyt jaksaa itsensä hillitä.
Minkälainen raukka ihminen olikaan. Päältä kaunis, mutta sisältä haiseva raato!
— No mutta enkö minä tästä nyt pääse rauhaan! Olkoon menneisyys mikä tahansa, se ei saa olla estämässä nousua.
Tästä päivästä, tästä kirkaspaisteisesta aamusta alkaen oli taistelu uudelleen aloitettava. Hiljaa, askel askeleelta ylöspäin. Ja luonto lääkäriksi, auttajaksi. Entä Jumala? Taisi olla silläkin niin paljon autettavia, että olisi kai parasta ensin koettaa omin voimin.
Hannes hymähti. Mitähän tästä ajatuksesta kirkkomieliset sanoisivat, mitä oma äiti, jos eläisi?
Olkoon miten tahansa, hänen täytyisi koettaa tokko hänessä olisi yhtään enää miehuutta.