Maahan käsiksi! Siinä olisi ollut hyvä toveri, mutta nyt hän tulisi työnnetyksi pois maaemon sylistä. Miksi hänen piti saada tästä kaipuusta kärsiä? Miksi muiden, tuhansien, kymmenien tuhansien? Ja maa odotti joutilaana ja huusi: Ota minut!
Kylläpä olikin tämä elämä koko sekasotkua.
IV.
Pelätty päivä oli tullut Hakalaan. Se oli aurinkoinen niin kuin muutkin kevätpäivät mutta talossa tuntui synkältä silloin, kun vanha Saara nousi keittämään aamukahvia.
Talon ainoa naispalvelija tuli ensiksi kahville, otti vaieten ja kuin tottumuksesta lypsyastiansa ja meni karjatarhaan. Siellä kuului puhelevan kellokkaalle: — Mihinkähän ne sinut vievät Ensikki-rukka. Viimeistä, kertaa sinua nyt lypsän…
Vanha Eerikki tuli myöskin tupaan. Silmät näyttivät punaisilta ja turvonneilta. Olisikohan juutas taas juonut, mietti Saara. Onpa saattanut suruaan hautoa. Taitaa sentään koskea talon häviö. Ja onhan se, kun saa lopuksi iäkseen mennä köyhäintaloon. Saaran pisti vihaksi, kun muisti Hanneksen surullisen muodon. Ei raukka ollut eilisiltana syönytkään. Teki mieli haukkumaan Eerikkiä, joka siinä öristen ryysti aamukahviaan. Senkin syöttiläs! Keikkukoonpas nyt viinapullo taskussa akkojen perässä!
Ei malttanut Saara olla sanomatta:
— No miltäs se nyt tuntuu Eerikistä, kun saa lähteä vaivaistaloon?
— Häh… mitä se sinuun kuuluu.
— Pistelee tuo vihaksi poskeisenkin, kun mies juo ja mässää talonsa ja ainoa perillinen joutuu maailmalle.