— Häh?… että ala tallata tästä… leipääni syömästä… vai haukkumaan.
— Kyllä ne on tästä puolin meidän molempien leivät vaivaistalossa.
Hannesta käy vain säälikseni.
— Nuori on mies, kyllä se henkensä elättää.
— Kun se vielä kehtaakin… mutisi Saara,
Hanneskin tuli tupaan, joi vaieten kahvinsa ja otettuaan pyhätakkinsa naulasta, meni ulos.
Huutokauppaan tulijoita oli jo ehtinyt kuistin portaille istumaan.
— Huomenta! Joko se pian alkaa? kysyi Hautalan isäntä vahingoniloisesti
Hannekselta.
Hannes vastasi tervehdykseen, mutta ryhtymättä puheisiin käveli hakatielle.
Hautala virnisteli. Hän oli salaa himoinnut Hakalaa, liittääkseen sen viljelykset omiinsa. Nyt hän sen saisi. Nimismiehen kanssa oli tehty salainen sopimus ja hänen saatavansa oli suurin ja ensimäinen. Kun olisi tällä Hanneksella älyä, niin naisi häneltä tyttären ja saisi siten takaisin kotitalonsa, mutta pojan taljake ei ymmärtänyt naisista mitään. Taisi vain salaa pitää piikoja niinkuin isänsäkin.
Hannes kierteli hevoshaassa. Löysi ajokkinsa ja taputti sen kaulaa. Olisipa rahoja senkään vertaa, niin huutaisi sen itselleen. Naapureilta ei voinut pyytää. Miten ilkeästi ne äskenkin olivat katsoneet hänen ohikulkiessaan. Ei, mitään ei voisi pelastaa.