Nyt Hannes vasta huomasi miten tyhjäksi hänkin jäisi. Sai lähteä kodistaan työnhakuun jo seuraavana päivänä. Kotikylällä pilkattaisiin, jos tänne asettuisi. Oli sydän veristäen jätettävä kotoinen turve. Hyvä, ettei äiti ollut tätä kurjuutta näkemässä.
Nyt siellä oli jo piha täynnä miehiä ja toimitus alkoi. Hannes näki hakamäeltä, miten kannettiin tavaroita ulos, vedettiin liiteristä rekiä ja työkaluja pihamaalle. Kuului isoäänistä puhetta ja naurua. Renki-Kalle tuli hakemaan haasta hevosia, koskapa oli suitset käsivarrella.
Oh, tätä helvettiä!
Hannes pakeni metsään. Harhaili karjapolkuja ja joutui aution torpan paikalle, jota oli ennen omakseen katsellut.
Siinä se oli lahoisine rakennuksineen ja sileine, ruohorantaiseen lahdelmaan viettävine peltoineen.
Olisipa isä kerran myöntynyt hänen pyyntöönsä, saisi nyt jo katsella valmista. Oras vihoittaisi tuossa rinteellä lupaavana ja lahopirttien sijalla olisi uusi valoisa rakennus.
Jos olisi Hautala, jolle talo varmasti jää, kunnon mies, pyytäisi tämän tästä itselleen. Mutta häneltä ei voinut mennä anelemaan mitään, kaikkein vähimmin perintömaataan.
Mutta nyt… mitäpä tässä tyhjää uneksi. Olihan hän saanut isältään kylliksi suuren perinnön. Perinnön sellaisen, joka kerran tekisi hänet raihnaiseksi tehtaan työläiseksi, jos ei ajoissa pääsisi kiinni maahan..
Sillä siinä hän uskoi olevan pelastuksensa.
Hannes käveli luikertavaa nurmettunutta polkua rantaan. Pienet iloiset leivoset leikittelivät rantahiekalla. Joku isompi laine huuhtoi vanhan venheen perää, joka oli jäänyt siihen hyljätyksi, rantahiekkaan puoleksi hautaantuneena. Kaisloja kasvoi jo sen tapinreiästä.