— Nähdäänpäs!
Syntyi kiivas kiista ja sananvaihto. Saara oli sillä aikaa kantanut läjän pulloja pihamaalle ja näytti yhä vielä varastoa lisäävän. Kun oli saanut kokoelmansa kyllin suureksi mielestään, virkkoi nimismiehelle, joka käveli pihamaalla:
— Tässä olisi vielä myytävää. Ehkäpä nämä naapurit haluaisivat ottaa näistä jonkun muistoksi, koskapa niistä ovat aikoinaan sisuksetkin kelvanneet.
Miehet katselivat hieman hämillään pullo- ja lekkerikasaa. Eihän sitä voinut kieltää, että ukko oli ollut hyvä tarjoomaan ja olihan silloin tullut maistetuksikin. Olipa, olipa siinä nalikoita. Kas kun oli säilynyt vielä kaksi vanhaa viina-ankkuriakin…
Miehet alkoivat vähitellen hajautua, pihasta. Hautalakaan ei enää huutanut levälläjaloin pihamaalla. Akanpahuus oli pilannut hyvän tuulen, kantamalla ne pullot siihen ihan nenän eteen.
Hetkistä myöhemmin, kun jo viimeinenkin vieras oli lähtenyt talosta, tuli Hannes hiljaa ja kuin arastellen pihaan. Hänen huomionsa kiintyi ensiksi pullokasaan pihamaalla. Luullen sitä kyläläisten ilkityöksi, heidän keksimäkseen, kuohahti hänessä viha ja raivo. Saatuaan käsiinsä korennon, levisivät pullot siruina pitkin pihamaata.
* * * * *
Hannes oli päättänyt lähteä heti. Vaatemytty selässä oli hän jo porstuan ovella menossa, kun muisti, että isälle oli vielä hyvästit heitettävä.
Ukko istui kamarissaan pöydän ääressä ja käryytteli piippuaan.
Huomattuaan Hanneksen puuhissa erikoista, virkkoi:
— Mihin nyt?