— Tietysti leipääni ansaitsemaan, työnhakuun. Eihän tässä nyt enää tarvita ja ehkäpä se nyt jo minun puolestani riittääkin.
— Käski Hautalainen sanomaan, että saa olla paikoillaan, jos tahtoo.
Hän lupasi maksaa sinulle saman palkan kun muillekin työmiehilleen.
Hannes naurahti katkerasti.
— Vai saman palkan… Kas kun ei vähempää. Isä saa sanoa sille, että minä en elä hänen armostaan.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Ukko katseli ovensuuhun.
— Ja sitten isä kehtaa ehdottaa minua Hautalaisen työmieheksi, kuohahti
Hannes.
— Miks’en. Hyvä mies, lupasi minullekin leipää lopuksi iäkseni.
— Jääkää vain Hautalaisen armopaloille, minä aion päästä omin voimin eteenpäin. Kun olisin ajoissa saanut pyytämäni torpan paikan, ei nyt tarvitseisi toisen armosta elää.
— Tokkopa sinusta torppariksi… sukuvika se painaa sinuakin.
— Ja sinä isä kehtaat vielä siitä puhua… olisi, kun kerran on mies, koettanut hillitä itseään, mutta naisia piti olla ja viinaa joka nurkassa.