— Häpeä, poika!
Ukko ryki ja röhelsi. Nuorukaisen otsalla paloi harmin tuli.
— Minulla ei ole syytä hävetä sinun edessäsi, isä. Minä tunnen kyllä sukuperinnön kirouksen painon ja lankeenkin sen pauloihin, mutta koetan nousta jälleen. Mutta miten lienee, isä? Onkohan oma vanhuutesi tyyni ja rauhallinen?
Ukko istui masentuneena pöydän päässä. Pojan syytös oli sattunut häneen. Hän tunsi tällä hetkellä kenties raskaimmin rikoksensa painon.
Hannes katseli isäänsä ja hänen säälin tunteensa heräsi. Miksi hän oli sanonut niin kovia sanoja isälleen…
— Mitäpä turhaa sanoitamme, sanoi Hannes ja ojensi kätensä isälleen. En minä sinua tahdo syyttää. Kun nyt oikein yritän ja jos onnistun, niin — syömme yhteistä leipää.
Vanhus oli heltynyt kyyneliin.
— Minä otan ollut huono mies. Anna anteeksi, poika. Menetin sinunkin perintösi…
— No mitä nyt niistä enää. Koetan aloittaa alusta ja jos minussa on miestä voittamaan itseni, niin tiedän että menestyn. Minä osaan tehdä työtä ja nyt hyvästi siksi, kun joskus palaan.
— Jumalan haltuun.