Kamarin ovi painui hiljaa kiinni ja pää kumarassa kiirehti Hannes pihaveräjälle.
Uusi kausi oli hänen elämässään alkava.
V.
Hannes oli tukkisavotan mukana kulkenut koskelta koskelle, talosta taloon. Toverit olivat meluavaa joukkoa, mutta hän oli pysynyt hiljaisena mietiskelijänä kuten ennenkin.
Toiset eivät tästä pitäneet ja hän saikin kuulla väliin pistopuheita.
Kylän tytöt tuskittelivat:
Mikähän se on olevinaan, kun se ei puhu eikä pukahda. Hyvänpäivän hätäisesti sanoo. Eikä se iloisena naura ja remua, kuten toiset tukkilaiset.
Eikä sitä saa tulemaan illalla aittaansa eikä ruokatunnilla puheilleen.
Taitaa olla itserakas ja hieman tuhmansekainen.
Sillä olisi kumminkin niin reipas ryhti ja kauniit silmät. Ehkäpä onkin jo omansa valinnut, kun ei kehenkään suostunut.
Päivä paistoi ja suuri järven selkä lepäsi tyvenenä. Hannes seisoi joen rannalla ja iski silloin tällöin hakansa puuhun, joka yritti uimaan rantakivikkoon. Puu solui rauhallisesti toisten joukkoon lautassa, joka oli joen alasuussa. Saattoi kulua joskus puolikin tuntia, ettei hänen tarvinnut tehdä mitään.